Kerran kun tulin kotiin,
luotin omaan vaistooni:
Lähdin karkumatkalle,
jättäen kodin taa.
Jos katson taakse päin,
siel kodin nään.
Se nytten jää yksikseen:
ei nyt äitikään tuu.
Wo-hoo, jättäen kodin taa.
Wo-hoo, jättäen keittiöt taa.
Wo-hoo, jättäen yön taa.
Kun katselen ympärilleni, en tunnistakkaan mitään.
Pelkkä pieni orava mua pelkää askelin.
Itsekkin tulen tajuihini: ei ruokaa, ei juomaa.
Ei mitään elävää. Ei taloja, Ei rakkautta, ei mitään.
Mut onnea on mul, näen talohon.
Siihen kipitän ja löydän tien.
Wo-hoo, jättäen kodin taa.
Wo-hoo, jättäen keittiöt taa.
Wo-hoo, jättäen yön taa.
Asetun talohon, ja löydän onnen tien.
Se rakkaudenkin tie mua onnistaa: Äiti, Isä ja poika,
asuvat rakkaudel. Nyt poikakin mua rakastaa,
löysin oikean tien. Tiet liian pitkiikin mut kyllä mä kestän.
Wo-hoo, jättäen kodin taa.
Wo-hoo, jättäen keittiöt taa.
Wo-hoo, jättäen yön taa.
Mut tärkein on tää: hyvän tien, matka hyvä.
Ikävöin kotiini, kyynel nousee poskelle.
Mut toivon minäkin:
Sukulaiseni ja ystäväni,
löytäkää lyhyin onnen tie.
Jättäkää yö taakse.